Pirjo Tilus: VASTUU ON VAPAUDEN VELI

Ei ole mikään uusi uutinen, että lähes kaikilla yhteiskunnan sektoreilla ja työelämän aloilla on meneillään työn historiallinen murros, jonka seurauksena ympäröivä yhteiskunta muuttuu yhä monimutkaisemmaksi. Kasvatuksen, opetuksen ja pedagogisen kuntoutuksen vaatimukset kasvavat samassa tahdissa. Päätä ei voi upottaa pensaikkoon eikä yrittää ajatella, ettei ”tää meitä koske”. Oppilaiden kasvuun ja kehitykseen sekä oppimiseen liittyvät ongelmat muuttuvat monisolmuisiksi tasatahtia yhteiskunnan muutosten kanssa. Pitäytymällä kouluissa vain nykyisiin käytänteisiin ja ylläpitämällä tämän päivän toimintakulttuuria, on haasteisiin vastaaminen entistä työläämpää. Vaatimusten, keinojen ja työtapojen väliset ristiriidat kasvattavat opettajien riittämättömyyden tunnetta ja hämmennystä entisestään.  Oppilaiden tuen tarpeet kyllä tiedostetaan, niistä huolestutaan, ne kartoitetaan ja ne luetellaan, mutta mitä niille oikeasti tapahtuu? Väitän, että kaikki ongelmat ovat aluksi pieniä. Jos signaalia ei havaita tai  siihen ei tartuta, ollaan jo ongelman kasvun tiellä.

Millaista osaamista, johtamista, yhteisöllisyyttä tai millaisia menetelmiä ja tuloksellisuuden arviointia oikein tarvitaan – ehditäänkö pohtia sitä? Mitä minä ja mitä me yhdessä teemme oppilaiden ja kollegojen paremman olon lisäämiseksi joka päivä? Miten toimin ja miksi toimin niin kuin toimin? Olenko kantanut omat vastuuni 100%:sesti vai kulkenut vapaamatkustajana?

Ihmisen kasvu ja kehitys hyvinvoivaksi ja hyvätapaiseksi kansalaiseksi on kokonaisuus, jossa ’vastuut’ jakautuvat eri tahoille näkökulmasta riippuen. Onko kasvuprosessissa tapahtunut vastuiden siirtymistä kokonaan jollekin toiselle taholle? Kotona? Koulussa? Sidosryhmissä? Yhteiskunnassa? Entä vastuiden jakaantuminen? Koulussa vastuut eivät jakaudu tasapuolisesti esim. silloin, kun osa ajattelee tuen tarpeisiin vastaamisen kuuluvan jonkun toisen kollegan työn kuvaan. Vastuiden siirtämisestä on kyse myös silloin, kun johtaja karttaa yhteisöllisyyden kehittämistä, avoimuutta, vuoropuhelua tai osaamisen johtamista ja johtaa vain omasta narsismistaan käsin suitsimalla tietojen ja osaamisen levittymistä ja siten torpaten yhteisön kehittymispyrkimyksiä.

Käytän oppilaan opinpolun vastuiden avaamiseksi merenkulkumetaforaa.  Haastavassa tilanteessa on kyse ikään kuin valtamerialuksen ruumassa tapahtuvasta lastin siirtymästä kovan aallokon (= yhteiskunnalliset  ja ympäristöolosuhteet) ja riittämättömien kiinnitystoimien (= vuorovaikutus, johtaminen, sitoutuminen ja työkäytänne) seurauksena. ’Ihmistyön’  eli johtamisen, sitoutumisen ja vuorovaikutuksen,  osuutta voidaan tarkastella useasta näkökulmasta: onko kyseessä osaamisen puute vai vastuiden laiminlyönti? Harvemmin on kyse ennustamattomista voimista, joille inhimillisesti katsoen ei voida mitään. Sitä useammin on kyse muusta, esim. tiedonvälityksen ongelmista tai huolimattomuudessa tiedon etsimisessä tulevasta säästä tai uusista reimareista tai tiedon ohittamisesta ja ’kippaamisesta’ yli laidan. ’Ei koske mua’ tai ’joku muu hoitaa’ tai ’tästä on ennenkin purjehdittu’? Jos lastin kuljettamisen käyttämistä metaforana jatketaan, voidaan sanoa, että koko kuljetusprosessin jokin kohta pettää. Prosessissa on heikko lenkki, jonka ohikatsominen tai laiminlyönti johtaa lastin siirtymiseen, aluksen kallistumiseen ja uppoamiseen.

Haverin tutkinta kohdentuu oikeasti tutkijalautakunnan voimin koko tapahtumaketjuun ja pettäneen ’lenkin’ todentamiseen ja korjaavien toimien käynnistämiseen sekä onnistuneen lopputuloksen varmistamiseen jatkossa. Prosessin tarkoituksena on aina liike ja tavoitteen saavuttaminen onnistuneesti. Tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan suunnitelma eli strategia. Suunnittelu merkitsee myös ennakointia eli niiden seikkojen huomioonottamista, jotka jo vaikuttavat ja ovat mahdollisesti vaikuttamassa koko prosessiin. Miten oppilaan ’kuljettaminen’ opinpolulla ja koulunkäynnin pulmatilanteiden kohtaaminen eroavat tästä? Eivät mitenkään.

Jos ajatellaan, että muutoksen avain on yksittäisen kopioidun lomakkeen käyttöönotossa tai inhimillisen vuorovaikutuksen sivuuttavan ja teknologista kehitysajatusta painottavan tiedonsiirtojärjestelmän (esim. Wilma) käytössä, ollaan aika syvällä ’piilopensaassa’. Joudutaankin pohtimaan erillisen lomakkeen tai Wilman sijaan mistä hyvä kasvatus ja opetus rakentuvat? Miten huolehditaan siitä, että oppilas pysyy ’matkassa’ ja saa riittävät eväät selviytyäkseen toisella asteella?

Oppimiseen ja koulunkäyntiin liittyvistä muutoksista ja haasteista selviäminen ja tilanteen haltuun ottaminen edellyttävät uutta osaamista, tietotaidon vaatimuksiin vastaamista ja kasvatuksellisen sekä opetuksellisen työn kokonaisvaltaista uudelleen analysointia. Tarvitaan koko systeemisen järjestelmän avaamista uudella tasolla: tarvitaan näkemystä kokonaisuudesta ja uutta määrittelyä koulun perustehtävien sisällöistä suhteessa kasvatuksen ja opetuksen tavoitteisiin. Tarvitaan koulun kokonaiskulttuurin kaikkien tasojen tarkastelua suhteessa ongelmakohtiin ja niistä nouseviin kehittämistarpeisiin. Tarvitaan yhteisesti jaettua ymmärrystä muutosten tarpeellisuudesta, suunnasta ja toteuttamisstrategiasta.

Uuden asian tai työn sisällön (ops, uusi perusopetuslaki tms) muuntaminen menetelmiksi ja uudistuneeksi työkulttuuriksi tapahtuu usein täydennyskoulutuksen tai kehittämishankkeiden avulla.  Onnistuneesti se tapahtuu ainoastaan silloin, kun ’uutta’ ei koeta omaa mukavuusaluetta uhkaavana vaan mahdollisuutena ja rikastavana. Mitä narsistisempi johtaja, yhteisö tai työntekijä, sitä vaikeampi on ottaa käyttöön sellainen uusi menettelytapa, joka on tullut itsen tai yhteisön ulkopuolelta. Sitä ei koeta omaksi, koska se ei ole syntynyt itsestä. Muutos tai menettelytapa neutralisoidaan, upotetaan vanhoihin rutiineihin tai sen olemassaolo suljetaan pois tietoisuudesta, jotta ’rauha’ säilyy. Unohdetaan se, että juuri järkkyminen on uuden oppimisen ja kehittymisen edellytys. Oppimiseen asettuminen vaatii nöyryyttä, reflektointia ja peiliin katsomista.

Liiketalouden puolelta on jo kasvatuksen ja opetuksen piiriin rantautunut useita käsitteitä, kuten oppiva organisaatio, valmentava ja jaettu johtajuus, laatukriteerit jne. Pitäisikö sieltä lainata   myös ’prosessiohjaus’, jonka avulla tarkastellaan oppimisen ja koulunkäynnin tukitoimien, opetusmenetelmien tai –sisältöjen osalta tehtäviä ja tehtyjä ratkaisuja oppilaan opinpolun eri vaiheissa?  Siten hahmottuisi kokonaisuus, vastuut, velvollisuudet, tahtotilat, tietotaito ja paikannettaisiin heikot kohdat, joiden osalta uusinnetaan työkäytänteet, tarvittava osaaminen, yhteisöllisyys ja johtajuus.

Merenkulkumetaforan käytön tässä yhteydessä voi väittää ontuvan siinä mielessä, että laivalastissa on kyse tavarasta ja kasvatuksessa ja opetuksessa taas ihmisestä. Tavara edustaa materiaa ja materia rahaa, jota ohjaa liiketalous, jota ohjaa raha. Näinhän ei ole inhimillisen kasvun, oppimisen ja kehityksen kentällä – eihän?

Myötäisiä kevättuulia toivottaen

Pirjo Tilus
Emeritarehtori

Ei kommentteja, vielä.

Jätä kommentti