Tarmo Kyllönen: Olikko nää Oulusa?

oulujengi

Mää olin. Siis valtakunnallisilla sairaalaopetuspäivillä 2017. Vielä näin viikkojakin myöhemmin on kiittäen muistettava järjestänyttä tahoa. Oululainen sairaalaopetus on tunnettua laadukkuudestaan, mutta onpahan myös kykynsä organisoida ja toteuttaa toimiva, lämminhenkinen vertaiskokoontuminen aivan priimaa. Asiantuntijat, vieraat ja omat, ansaitsevat oman kiittävän erityismainintansa – alojensa huippua, aateliakin tasoltaan.

Meitä riviosallistujia hemmoteltiin, suorastaan.

Olinpa Oulussa järjestetyillä sairaalaopetuspäivillä myös vuonna 2005. Ensimmäiseni ylipäätään, olinhan siirtynyt sairaalakoulumaailmaan juuri samaisena syksynä. Tapasin nyt 12 vuoden jälkeen sydänilokseni lukuisia asesisaria ja –veljiä, joiden kanssa tuolloinkin yhdessä koettiin ja jaettiin, opittiin. Siinä sivussa jopa rentouduttiinkin.

Mikä ihmeellisintä, kukaan heistä ei näyttänyt vanhentuneen päivääkään. Ehkäpä tämä työ auttaa tekijäänsä säilyttämään, jopa kirkastamaan elinvoimaisuuttansa, joka sitten säteilevänä loistaa ihan habitusta myöten. Ehkäpä. Poikkeus vahvistakoon tämänkin – olenhan viime vuosina havainnut peiliin vilkaistessani jonkun maalanneen öisin harmaan ja valkoisen sävyjä hiuksiini ja partaani.

Mies siis muuttuu, mutta kylläpähän muutosta tapahtuu muuallakin. Tuollaisella tusinan verran vuosia mittaisella sairaalaopetuspätkällä havaitsee sitä sielläkin tapahtuvan.

Päivän ammatillisinta kuuminta hottia esimerkiksi uusien opsien ja digiloikkien myötäsaattelemana tavataan luonnollisesti myös sairaalakoulusta. Hoidollinen tuorein tieto meidät tavoittaa kyllä. Lasten ja nuorten uusimmat kaupalliset villitykset vaikkapa lelujen, pelien ja musiikin muodossa ovat meille tuttuja jo vanhastaan, kun muualla niistä vasta varovasti kuiskutellen arvuutellaan. Eivät meiltä mene ohi turvalliseen kasvuun ja kehitykseen vaarantavasti vaikuttavat vaikuttimetkaan.

Kaikella tuolla on merkittävä kosketuksensa jatkuvasti liikkeellä pysyvään, oppivaan ja itse itseään kehittävään sairaalaopetukseen. Onkin varsin helppoa havaita työskentelevänsä hivenen erilaisessa maailmassa elävien tukea tarvitsevien persoonien kanssa, kuin nimenomaisena vuonna 2005. Ajat todella ovat muuttuneet, ystäväiseni.

Eikä se tietystikään vain juuri kuvattuun jää. Ainakin omaa opetusyksikköäni ajatellen hoitopuolen kuvioissa tapahtuneet uudet linjaukset sekä osin suorastaan rajut muutokset näkyvät niin, että joskus ajattelen tekeväni työtäni aivan eri lähtökohdista, kuin aikoinaan aloittaessani.

Jokainen varmastikin kokee vallitsevan hoitopuolen muutoksista kummunneen tilanteen omallaan tavoin. Katsontakantaan voinee vaikuttaa se, missä vaiheessa open oma sairaalakoulupolku on alkanut. Luulisin, että skaala on varsin laaja. Työnkuvasta riippuen muutokset voivat olla minimaalisia, jos edes havaittavia. Toisella laidalla ne ovat mullistaneet oppilaan kohtaamisen ja opettamisen ympärillä suuren määrän muuttujia. Voimme hyvinkin nähdä monet muutosten liikkeelle sysäämät, osin pakkoraossakin luodut uudet toimintamallit oikein hedelmällisinä oppilaan kuntouttamisessa.

Itse osasin sairaalaopetuspolulleni aikana, jolloin sitä ainakin oman käsitykseni mukaan resurssoitiin nousujohteisesti. Sittemmin nyörit ovat olleet tiukemmalla. Omalta kohdaltani tyydyn toteamaankin tässä kohtaa ainoastaan, että viikottaiset hoidolliset verkostopalaverit ovat vaihtuneet kuukausittaisiksi. Oppilaiden tuen tarve ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti vähäisempää, vaan jopa päinvastoin. Muuttunut tilanne on laittanut entisestään kiihdyttämään pedagogisen pelisilmänsä kehittämistä.

Muutos indikoi kehittymistä, on sikäli välttämätön osa ihmiseloa. Sairaalaopetus ei tietystikään ole tästä erillinen saareke. Olemme avoimia, kokeilemme, koeponnistamme osaamistamme ja ajatteluamme oppilaan parhaaksi joka ikinen päivä. Kehitymme. Minkä muuttua täytyy, muuttukoon. Siitä huolimatta, ja ehkä juuri sen vuoksi – jotkut asiat vaan pysyvät ja paranevat. Uskallakin todeta – ajat muuttuvat, mutta ihminen ja varsinkaan ihmisen lapsi ei niinkään.

Samat ajattomat taikasanat ja toiminnan peruspilarit saavat kokemuksen karttuessa entistä syvempiä merkityksiä ja lähestymistapoja – turvallisuuden tunteesta huolehtiminen, arvostava yksilöllinen kohtaaminen, empatia, vahva ja lempeä aikuisuus, aito hetkessä elävä kannustaminen, katsominen vahvasti eteenpäin, tavoitteet ja kynnys onnistumiselle koulutyössä jokaiselle oppimisen iloa tuottavaksi, menetelmä ja väline tukevat tavoitetta ja sisältöjä eikä päinvastoin…

Muutoksen tuulessakin, joskus jopa tulessakin, pidämme kiinni kokemuksissa koeponnistetuista hyvistä käytänteistä. Emme hylkää hyväksi havaittua. Nimittäin, ensisijaisesti on huolehdittava että kaikki pysyvät kyydissä, ja koettaa kaikin keinoin napata mukaan heidätkin jotka ovat pudonneet. Siksi sairaalaopettajan pedagoginen pelisilmä tarkastelee tarpeellisimpia tavoitteita, valitsee vanhasta, koettaa kokeilemattomasta, uskaltaa uudestakin sekä sekoittaa sopivasti, jotta lopputulos olisi oppilaalle oivallisin.

Uskoisin, että meillä sairaalaopetuksessa oppilasta ja oppimista ajatellen välttämättä paras lähestymistapa hyödyttäisi ihan kaikkia peruskoulun oppilaita. Ehkä uusi OPS vie asioita siihen suuntaan laajemminkin. Toivottavasti ainakin.

Juhlien aika on käsillä. Suomi täytti juuri ainutlaatuisen satasensa. Kohta hiljennymme Joulun viettoon, siitä jatkamme sitten heti kohta vähän railakkaampaan vuodenkierron juhlintaan.

Loma tulee meille kaikille tarpeelliseen, oikeinkin sopivaan kohtaan. Juuri näin on hyvä.

Tsemppiä joulunaluskiireisiin ja oikein rauhaisaa Joulua kaikille – otetaan iisisti!

7.12.2017 Tarmo Kyllönen

Ei kommentteja, vielä.

Jätä kommentti