Tanja Äärelä: Jokainen oppitunti on uusi tsäänssi – 25.5.2014

tanjablogikuva2

Tuuletan viimeisen kouluviikon kynnyksellä – olen tehnyt sitä lähiaikoina jo useamman kerran oppilaideni kanssa, ihan vaan paristi itsekseni ja jokusen kerran kollegoiden kanssa erilaisilla kokoonpanoilla. ”Ope meni sekasin”, huudahti oppilas innoissaan erään luokkaepisodimme päätteeksi. Kaikkia nauratti. Olin juuri ilmaissut hieman teatraalisemmin vilpittömän opettajan iloni siitä, että kyseinen tunti olisi ihan pian ohi, päiväkään ei ole kovin pitkä ja niitä ei ole enää monta. Olin siis ottanut huolella havainnollistaen kantaa kaikkiin niihin mutinoihin ja valituksiin, joita en ollut onnistunut vielä sinä päivänä hiljentää jo käsiteltyinä, ”nice to know but so what” -juttuina. Opettajatkin ovat ihmisiä, kyllä minäkin odotan jo lomaa!

Jokainen oppilas jaksoi tuon jälkeen yrittää lopputunnin omaa sisältöään: Yksi allekkain kertomista, toinen yksikkömuunnoksia, joku ratkoa keskiarvoja, tyyppiarvoja ja mediaaneja, yksi tulkita diagrammeja, kukin omaa sisältöään – niissä noin kymmenessä minuutissa olivatkin sen tunnin ainoat yritykset. Itse yritin jaksaa hymyillä nuo minuutit. Tein sen kuin hauki – auttaen samalla jokaista vuorollaan – tuo hauenhymy kasvoilleni jähmetettynä. Se kyllä yleensä kiinnittää huomion. Se myös huvitti oppilaita, mutta häiriöt olivat poissa. Isommat oppilaat yleensä ymmärtävät metsän vastaavan niin kuin sinne huudetaan. ”Aika palijon vaikuttaa minkälainen ilime opettajalla on naamalla” – totta! Samoin väittäisin päteväksi sellaistakin huomiota, että aika palijon vaikuttaa minkälainen ilime oppilaalla on naamalla. Näin ainakin pidemmän päälle.

Oma hauenhymyni tarkoittaa oppilailleni, että opettajan hyvät, kivat ja kannustavat sanat ovat lopussa. Säilyttääksemme luokan ilmapiirin myönteisempänä, on tuossa vaiheessa viimeinen mahdollisuus ”hymyillä” takaisin. Tämän tulee tapahtua mieluiten teoin, mutta edes ilmein – ja tässä vaiheessa sen on suotavinta tapahtua täysin ilman mitään ylimääräisiä ääniä… Useimmiten tuo tehoaa.

Pääosin käyttäytymisellään kipuilevien koululaisten opettajana vannon positiivisen vahvistamisen nimeen. Aina se ei ole helppoa eikä tule ensimmäisenä mieleen. Etenkään kotona. Kokemukseni mukaan tämä on kuitenkin se tehokkain – usein ainoakin – toimiva ja niin ihanan maalaisjärkinen toimintatapa. Äärimmillään tämä on sellaista ”siitä on jo hyvä mieli, kun ei ole paha mieli” -periaatteella palkitsemista ja kannustamista. Mutta ei ylisanoja tai perusteettomia kehuja, ne oppilas tunnistaa. Kokeile kotona: ärähdä vastaantulijalle, seuraako hyvää tai mukavaa. ”Ei se vittuilu auta”, kuten eräs nuori vanki lähetti terveisiä opettajille. Kaikki asiat voi sanoa monella eri tavalla (toki tuonkin, mutta tuo oli nuorille vangeille tyypillistä kieltä). Ilmaisutapa sisältää aina valinnan. Tehkäämme me aikuiset tietoisia valintoja!

Tuota matematiikan tuntia edeltävällä tunnilla olimme käsitelleet elämän ilmiöitä imppaamisesta kaljan kautta kainalopieruihin. Oppitunti oli biologiaa ja yhdellä kuudesluokkalaisella oli aiheena murrosiän tuomat muutokset, riskit ja mahdollisuudet. Näistä sisällöistä kaikki oppilaat olivat kiinnostuneita, ketään ei väsyttänyt, kukaan ei väittänyt vastaan tai kieltäytynyt mistään eikä oppitunnilla ollut muitakaan opetusta ja oppimista hidastavia tai estäviä tekijöitä. Syntyi keskustelua, en siis puhunut yksin tai seinille – tai pukille, kuten ärein on joskus kehottanut tekemään. Oppilaat kertoivat ja kyselivät – tämäkin toisin kuin tuolla aiemmin kuvaamallani tunnilla, jolla parasta oli opettajan ”sekoaminen”. Siitä riitti juttua kerrottavaksi välitunnillakin. Minusta sillä tunnilla oli parasta, että oppilaat edes aloittivat yrittämisen, eli koulutyönsä. Sain kehua heitä siitä, että he eivät päästäneet ”koulupeikkoaan” voitolle, vaan muistivat, että on järkevämpää tehdä sitä, minkä vuoksi koulussa ollaan. Läsnäolo, eli paikalle saapuminen, on hyvä alku, mutta se ei sinällään useinkaan vielä oppimistavoitteita edistä.

Näin kesän kynnyksellä päättyy niin esikoulua, alakoulua kuin peruskoulua, juhlitaan ylioppilaaksi pääsyjä ja ammattiin valmistumisia. Myös pidempiä sairaalaopetusjaksoja on päättymässä. Sairaalaopetusjaksoja toki päättyy ympäri lukuvuoden ja uusia alkaa aika samantahtisesti. Jokainen oppilas jättää minuun jälkiä ja opettaa minulle jotakin. Ihan jokainen. Pidempiaikaisten oppilaiden kanssa on ehditty kokea ja jakaa enemmän ja oppilaantuntemus on syvempää. Myös tunteet ovat syvempiä. Yllättävänkin syviä.

Sairaalakoulun pienryhmä on voinut olla jollekin ensimmäinen sosiaalinen yhteisö, jossa oppilas on saanut tuntea itsensä hyväksi – ja mikä olennaisinta – hyväksytyksi. Syksyllä on monella suunta omaan aiempaan kouluun tai johonkin uuteen kouluyksikköön. Myönteiset kokemukset tulee saada siirrettyä mukana. Tässä on minulla opettajana erittäin tärkeä rooli, mutta yksin en tuohon pysty, tämän teemme yhdessä muun muassa vastaanottavien kollegoiden kanssa – huoltajia unohtamatta! Oppilaille vannotan, että riittää, kun he näyttävät, että yrittävät parhaansa. Ja kyllä nämä siirtymät jännittävät meitä lähettävän koulun aikuisiakin eikä sanoa tarvitsisi, mitä kaikesta sydämestämme toivomme – enemmän kuin mitään muuta, me toivomme kaikkea hyvää matkansa jatkajille – ihan kaikkea hyvää! Onnistunut sairaalaopetusjakso edistää nimenomaan omassa koulussa pärjäämistä.

Nivelvaiheissa olemme aina monella tavoin uuden edessä. Näin kirjakaupassa nuorelle valmistuneelle suunnatun onnittelukortin, jossa luki jotenkin näin: Nuori alkaa kypsyä viisaudessaan, kun hän alkaa kyseenalaistaa asioita, joita piti ennen itsestäänselvyyksinä. En valinnut tuota korttia, mutta mieleeni sanat jäivät. Siinähän puhuttiin siis Piaget’n ajattelun tasoista. Kypsyä viisaudessaan. Samoin on aikuisten – kenties erityisesti tämän ajan opettajien – suhteen. Ei ole ”valmista” opettajaa ja viisauskin pitää sisällään sen ymmärtämisen, että ei voi, eikä tarvitse tietää kaikkea. Mitä luulet, voisiko jokainen oppilas tietää jostakin aiheesta enemmän kuin opettajansa? Näin itse uskon, tulee vain löytää tuo alue. Tokihan kuusivuotias voi tietää kaiken ja se hänelle sallittakoon.

Mietin yhä ajoittain mikä minusta tulisi isona. Opettajuus varmastikin todella on jonkinlainen kutsumusammatti. Sairaalaopettajana huomaan joskus kaipaavani tavallisempia tarinoita, ettei olisi mitään niin kovin erityistä. Lapsethan toki ovat jokainen omalla tavallaan tavallisia, silti niin ainutlaatuisia, elämäntarinansa vain kullakin omanlaisensa. Omat kaipuuni menevät yhtä nopeasti ohi kuin tulevatkin. Rakastan työtäni haastavasti käyttäytyvien lasten ja nuorten parissa. Toistaiseksi en ole keksinyt työtä, josta voisin pitää enemmän.

Oppitunti on sopiva mitta joillekin koululaisille; jokainen oppitunti sisältää uuden mahdollisuuden. Toivon, että pian lomalle pääsevillä lapsilla ja nuorilla olisi kesällä kaikki mahdollisimman mallillaan! Jokainen kesäkin on mahdollisuus. Syksyllä sitten taas säätelemme viisareita kouluasentoon. Kollegoiden osalta toivon, että lopuillaan oleva lukuvuosi jää mieliinne kokonaisuudessaan myönteisenä!

IHANAA KESÄÄ ja KAIKKEA HYVÄÄ!

Näin tuumaili loman kynnyksellä Rovaniemen sairaalakoulun erityisluokanopettaja Tanja Äärelä.

  1. Kuva on otettu alussa kuvaamani päivän päätteeksi. Teimme jotakin, mikä sopi meille kaikille parhaiten: Keräsimme tavaramme ja menimme ulos aurinkoon värittämään suloisia vihaisia lintuja. Värittäminenkinhän on taito- ja kärsivällisyyslaji, joka opettaa monenlaista; kun alue on väritetty, siinä ei ole valkoisia kohtia.

Ei kommentteja, vielä.

Jätä kommentti